Noniin...nyt on sitten reissattu ja lomailtu oikein urakalla. Ohjelmassa oli siis junamatka Newcastlesta Sydneyyn ja lentokentälle, lentomatka Sydneystä Adelaideen, ryhmäseikkailumatka Adelaidesta Alice Springsin kautta Darwiniin, muutama lomapäivä Darwinissa, lentomatka Darwinista Sydneyyn ja junalla sitten kotiin Newcastleen. Kirjoitan tätä tarinaa kahdessa osassa, jotta mahdollisten lukijoiden mahdollinen lukuinto ei tukahtuisi liian suureen kerta-annokseen.
Perjantai 27.6
Lähdimme matkaan siis kolmannen tenttiviikon perjantaina. Aamulla suuntasimme junalla yliopistomme asemalta Sydneyhin ja sieltä lentoasemalle. Alla lähtötunnelmia Newcastlen Hamiltonin asemalta, kun odottelimme Sydneyn junaa.
Koneemme lähti Kingsfordsmith-lentokentän kotimaan terminaalista. Tällä kertaa valitsimme lentoyhtiöksi Jetstarin, joka on Qantasin tytäryhtiö ja samalla halpalentoyhtiö. Kyllä sen huomasikin, tosin ihan Ryanairin tasolle ei vielä menty. Perille kuitenkin Adelaideen päästiin ihan kunnialla. Lentokentältä otimme SkyLink-lentokenttäkuljetuksen keskustaan, joka osoittautui melko kilpailukykyiseksi ja hyväksi vaihtoehdoksi julkisten kulkuvälineiden rinnalla.
Hostellivalintamme osui tällä kertaa Raglans Backpackers-nimiseen paikkaan. Varasimme koko reissun taannoin StaTravelilta ja tämä oli ainoa järkevä vaihtoehto, joka heillä oli jäljellä. Kyseessä oli pubiravintolan yhteydessä, yläkerrassa toimiva pieni hostelli. Alkuun paikka vaikutti ihan hyvältä vaihtoehdolta. Alakerta ravintoloineen oli siisti, henkilökunta OK ja huonekaan ei aivan kamala ollut. Ensimmäinen pettymys oli, että vaikka aamupala sisältyi yön hintaan, meillä ei ollut mahdollista saada sitä niin aikaisin seuraavana aamuna kuin olisimme sen tarvinneet.
Tästä emme kuitenkaan paljoa välittäneet vaan päätimme ostaa Woolworthsilta sitten iltapalan lisäksi jotain myös aamuksi. Koska alkuilta oli vielä nuori, päätimme vierailla eräässä kohteessa, joka meillä edellisellä reissulla jäi väliin. Suuntasimme kulkumme Adelaide Botanic-puutarhan ohitse Australian kansalliseen viinikeskukseen, National Wine Centre of Australia-keskukseen. Onneksemme se ei ollut vielä ehtinyt sulkea oviaan, vaan pääsimme tutustumaan näyttelyyn. Siellä olisi vierähtänyt aikaa paljon enemmänkin, mutta jouduimme tyytymään pikaiseen pintaraapaisuun. Ohessa muutama kuva paikan päältä.
Jatta tuoksuttelee eri viinilaatuja.
Nyt voidaan sitten opiskella eri rypälelaatuja.
Feel like shopping?
Kiltti täti tiskin takaa otti meistä eksoottisista vierailijoista kuvan.
Vierailun jälkeen lähdimme keskustaa kohti ostamaan ilta-/aamupalaa. Päästyämme lähemmäs aivan ydinkeskustaa Adelaide näytti meille aivan uuden puolen. Viime käynnillä se vaikutti jotenkin hiljaiselta ja "liian" rauhalliselta paikalta ollakseen miljoonakaupunki. Nyt kuitenkin keskusta oli täynnä ääntä ja eloa. Ihmisiä oli joka puolella ja kävelykatu, Rundle Mall, oli täynnä hyvää meininkiä. Täten kaupunki nousi australialaiskaupunkien listallamme lähemmäs kärkeä. Kauppaan päästyämme mietimme, että mitäs sitten iltapalaksi? Viinikeskusvierailumme myötä luonnolliseksi vaihtoehdoksi nousi pullollinen punaviiniä, krakkereita ja kokoelma juustoja:). Ohessa muutama kuva kaupungilta.
Hostellilla aloimme nauttimaan iltapalaa ja yksinkertaisesti rentoutumaan, olihan meillä loma alkanut. Alakerran ravintolassa oli joku yksityistilaisuus ja äänistä päätellen se oli jonkun 80-luvulla nuoruutensa eläneen syntymäpäiväjuhla. Tämän päättelimme "Happy Birthday"-laulusta ja muusta soitetusta musiikista. Emme antaneet musiikin häiritä, päinvastoin. Samalla mietimme, miten ensimmäinen puoli vuotta Australiassa oli sujunut, mitä tuleva loma tuo tullessaan ja mitäs sitten toisella vuosipuoliskolla tapahtuukaan.
Kellon lähestyessä puolta yötä aloimme miettimään nukkumaanmenoa, sillä aamulla oli aikainen herätys tiedossa. Alakerran synttäribileet eivät kuitenkaan osoittaneet yhtään laantumisen merkkejä, päinvastoin, sillä kasaribiisejä tuntui löytyvän koko ajan lisää ja parhaita hoilattiin kerta toisensa jälkeen uudestaan. Volume-nappiakin säädettiin suuremmalle humalatilan myötä. Aloimme pelkäämään pahinta yöuniemme puolesta. Päätimme kuitenkin yrittää ja tungimme korvatulpat puoleen väliin päätä. Ne auttoivat yllättävän paljon ja kyllä ne juhlatkin taisivat jossain vaiheessa yötä loppua.
Lauantai 28.6
Aamulla lähtömme oli niinkin aikaisin kuin 6.20. Adventure Toursin toimisto oli onneksi lähellä, toisella puolella korttelia, johon kävelimme noin kaksi minuuttia. Toimistolla oli oikea häslinki, sillä kolme eri ryhmää oli tekemässä lähtöä. Ennen lähtöä näimme edellisen ryhmämatkamme matkanvetäjän, joka oli poimimassa matkalaisia omalle reissulleen viereisestä hostellista. Mukava oli häntäkin nähdä ja hänkin muisti vielä meidät. Pieni on maailma.
Matkamme alkoi hiljaisissa merkeissä. Kaikki olivat vielä aamuväsyneitä ja monet olivat vielä tuntemattomia toisilleen. Alkumatka sujuikin lähinnä ulos katsellessa ja ihaillessa vehreitä maisemia.
Aamun ensimmäisen kahvitauon pidimme Smithfieldissa, joka on ilmeisesti vielä Adelaiden pohjoisimpia esikaupunkialueita. Sieltä matka jatkui Auburnin pikkukaupungin läpi Clare Valleyn viinialueille, jotka ovat Australian vanhimpia lajissaan. Seuraavaksi pysähdyimme hetkeksi pikkukaupunkiin, jonka nimen uskoisin olevan Melrose. Alavat rannikkoseudut alkoivat viinilaaksojen jälkeen muuttumaan Flinders Ranges-vuoristojonoiksi, jotka ovat Australian laajimmat vuoristoalueet. Lounasta nautimme pikkukaupungissa nimeltä Quorn. Alla pari kuvaa lounaalta. Nautimme lounaan hillitysti yleisellä barbeque-paikalla Vapaamuurareiden valvovan silmän alla.
Vatsat täysinä olikin sitten mukava jatkaa matkaa. Oheisista kuvista näkyy, että maasto on muuttunut kertaluokkaa kuivemmaksi ja karummaksi. Ylemmässä kuvassa näkyy myös vilaus yllämainituista vuorista.
Reissun ensimmäinen varsinainen kohdevierailu oli Kanyaka Station/Kanyaka Ruins-nimiselle vanhalle lammasfarmitilalle. Kyseessä oli itseasiassa jäänteet, sillä tilan perustaneilla ihmisillä ja perheillä oli käynyt huono mäihä asuinympäristön valinnassa. Paikalla oli siis jäljellä jäänteet taloista, hautausmaa ja paljon surullisia tarinoita.
Olikohan miten ympäristöystävällinen vessa?
Näkymä olohuoneen ikkunasta.
Oli siellä ainakin takka lämmittämässä kylminä talviöinä.
Näkymä pihapiiristä.
Tuonne päätyi monen kyläläisen tie.
Seuraava kohde oli Yourambulla Caves-luolat, joissa oli monia hyvin säilyneitä aboriginaalien luolamaalauksia.
Päivä alkoi kuitenkin lähestymään loppuaan, mutta onneksi vuoretkin ja yösija alkoivat lähestymään.
Yön vietimme Parachilna-nimisessä pikkukaupungissa. Kyseessä on tosiaan PIKKUkaupunki, sillä erään lähteen mukaan sen asukasluku on 5 (kyllä, viisi). Kaupunki koostuu lähinnä Prairie Hotel-hotellista ja sen omistajista. Majoituttuamme matkayhtiön omiin pikkuparakkeihin, ehdimme juuri sopivasti seuraamaan auringonlaskua keskellä erämaata. Aika hieno näky!
Tämän jälkeen meillä oli vielä mahdollisuus tutustua seuraaviin elämiin.
(Photos from Wikipedia - direct www-links in photos)
Tosin tällä kertaa eläimet olivat seuraavassa muodossa.
Kyllä, eli illalliseksi nautimme australialaiseen tapaan kengurufileitä, kamelimakkaroita ja emupihvejä. Höysteenä oli sitten kaiken maailman salaattia. Oli maukasta:)!
Illallisen jälkeen kävimme hetken viihtymässä hotellin baarissa, joka oli erittäin tunnelmallinen paikka. Se oli täynnä turisteja, "paikallisia" vähän kauempaa ja meidän reissuporukkaa. Katsoessani taivaalle näin elämäni ensimmäistä kertaa "Milky Wayn" eli oman galaksimme tähtitaivaalla näkyvän vaalean "nauhan". Ei sillä ettenkö olisi ennen tähtitaivasta katsellut, mutta ymmärtääkseni pohjoisella pallonpuoliskolla emme sitä taivaalla näe. Aikamme taivaalle katseltuamme siirryimme auringonlaskupaikalle katsomaan toista ihmettä, nimittäin junarataa. Taas kerran, ei sillä ettenkö junarataa ennen olisi nähnyt, mutta silmiemme edestä meni juna, joka on kuuleman mukaan maailman pisin säännöllisesti kulkeva juna. Se on noin 3 km pitkä, sisältää noin 180 vaunua ja se kuljettaa hiiltä kerran päivässä hiilikaivokselta Port Augustan satamakaupungin hiilivoimalaan. Julmetun pitkä se juna olikin, sillä kesti 5 minuuttia ennen kuin se oli kulkenut ohitse kokonaan. Vähitellen painuimme pitkän päivän jälkeen pehkuihin nukkumaan "varastoon", sillä tiedossa oli monia aikaisia aamuherätyksiä.
Sunnuntai 29.6
Aamupalan jälkeen pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lähdimme tien päälle. Ennen lähtöä otin vielä parit kuvat "parakistamme".
Lähdimme ajelemaan Wilpena Poundia kohden, joka on yksi Flinders Ranges-kansallispuiston helmistä. Yksinkertaisesti selitettynä se on luonnon muodostama vuorten ympäröimä allas, joka muistuttaa valtavaa meteorikraateria (jota se ei siis ole). Blinmanin kylässä pidimme lyhyen kahvitauon ja jatkoimme matkaa sitten pitkin yhä vuoristoisempaa tietä.
Jatta ja Blinman.
Maisemaa matkalta.
Matkan varrella pysähdyimme Stokes Hill Lookout-näköalapaikalla.
Ennen päivän varsinaista päätapahtumaa, joka oli kiipeäminen Mt. Ohlssen-Bagge-nimisen vuorenhuipulle, söimme sandwich-lounaan leirintäalueella.
Ja sitten eikun matkaan.
Ja olihan siinä kiipeämistäkin.
Reilut pari tuntia kiipeäminen kesti, mutta kyllä kannatti. Ilmakin oli mitä hienoin. Ohessa kuvia huipulta.
Alastulo kesti luonnollisesti hiukan vähemmän aikaa, tosin täytyi olla varovainen, ettei väsyneillä jaloilla kompuroinut ja loukannut itseään. Tämä patikointireissu oli todella mukava ja ainakin jaloissa tuntui saman verran kuin kunnon jalkatreenin jälkeen.
Alas päästyämme sitten jonkun aikaa odottelimme muuta ryhmää. Ajankuluksi seurasimme ympärillä pomppivaa kengurua, joka tuntui vähintään yhtä kiinnostunut olevan myös meistä.
Saatuamme ryhmän kasaan, lähdimme kohti seuraavaa kohdetta eli leiripaikkaamme, Rawnsley Park Stationia. Matkalla näimme ensimmäiset luonnonvaraiset emut.
Reissufirman omat majoitustilat sijaitsivat varsinaisen matkailukeskuksen välittömässä läheisyydessä. Illalle ei oltu aikataulutettu paljon illallista kummempaa ohjelmaa, sillä seuraavana aamuna herätys oli jo neljän aikaan. Ohessa kuvia tiloista ja iltanuotiolta.
Maanantai 30.6
Aamuherätys oli tosiaankin jo neljältä, sillä ohjelmassa oli pitkä ajomatka muun ohjelman lisäksi. Kytkin nousi viiden aikaan ja parin tunnin ajelun jälkeen ensimmäinen huoltoasemapysähdys oli Port Augustan satamakaupungissa (kaupunki, jonne se hurjan pitkä juna saapuu hiililastin kanssa).
Kuva aamunsarastuksesta huoltoaseman pihalla.
Kuva sitten jostain matkan varrelta.
Huomatettakoon, että jatkaessamme matkaa Port Augustasta pohjoiseen, saavuimme Outback:ksikin kutsuttuun osaan Australiasta. Alueelle ominaista ovat laajat ja karut asumattomat seudut sekä varsin armoton ilmasto; kesäisin ylettömän kuumaa ja kuivaa, talvisin öisin sitten verrattain kylmääkin.
Seuraava pysähdys oli paikassa nimeltä Pimba. Emme siellä kuitenkaan vessataukoa pitempää viipyneet. Oheisesta kartasta näkyy jotenkuten alkumatkamme reitti, mutta varsinkin reitti Port Augustasta pohjoiseen Stuart Highwayta pitkin. Stuart Highway alkaa itseasiassa jo Adelaidesta ja se päättyy Darwiniin. Pituutta sillä on vajaa kolme tuhatta kilometriä.
Pimban vessat.
Pimban jälkeen käännyimmekin oikealle ja menimme Woomera-nimiseen pikkukaupunkiin. Se, mikä tekee Woomerasta mielenkiintoisen, on sen historia. Woomera on vanha ase- ja avaruusrakettitestauskaupunki. Nykyään sinne säilötään kuulemma matala-aktiivista radioaktiivista jätettä. Asia saa paikalliset ja ympäristön asukkaat varpailleen ja tämän lisäksi paikkakunnalla on myös rangaistusvankila sellaisille "asiakkaille", joiden jutut odottavat oikeudenkäyntiä.
Noh, se siitä historiasta. Emme Woomerassa aikaa kuitenkaan sen pitempää viettäneet vaan loimme pikaisen vilkaisun rakettinäyttelyyn ja nostimme taas kytkintä.
Olipa painava siipi pitää ylhäällä.
Oho, ei siihen olisi kai saanut koskeakaan.
Melko pian Woomeran jälkeen olikin jo seuraava pysähdys. Kohteena oli Lake Hart-suolajärvi. Se kuuluu valtavaan Lake Eyre-valuma-altaaseen, joka on yksi suurimmista lajissaan koko maailmassa.
Suola tekee tehtäväänsä.
Tällä hetkellä siellä oli ihan vettäkin.
Tietoa Outback:sta.
Lake Hartin jälkeen alkoikin jo nälkä kurnimaan mahassa. Seuraavana kartalla oli "kaupunki" nimeltä Glendambo (hipsut siitä syystä, että asukasluku on noin 30). Pysähdyimme paikalliselle palveluhuoltoasemalle, jossa valmistimme perinteiset päivä-sandwichit.
Tämän jälkeen alkoi päivän viimeinen ajopätkä Glendambosta Coober Pedyyn. Kuten ylläolevasta kartasta näkee, matkaa olikin sitten vielä aika paljon. Esimerkiksi tämä väli kuvaa hyvin Australian Outbackia, karua erämaata silmän kantamattomiin.
Lopulta saavuimme kuitenkin määränpäähämme. Coober Pedy on kaupunki, joka on tunnettu suunnilleen tasan yhdestä asiasta, nimittäin opaaleista. Ainakin heidän itsensä mukaan jotakuinkin 90% maailman opaaleista tulee siltä suunnalta. On siellä sentään jotain muutakin tehty, nimittäin maisemiensa takia kaupunki esiintyy monissa elokuvissa. Karuista olosuhteista kertoo se, että suurin osa kaupungin asukkaista asuu maanalaisissa asunnoissa (niin teimme mekin). Ohessa kuvia kaivoksista, kaupungilta ja taloista.
Kaivoksia.
"Tervetuloa Coober Pedyyn" (ja ei, tuo tuossa ikkunassa on aurinko eikä se miksi jotkut sitä saattavat luulla).
Ensimmäisenä vuorossa oli tutustuminen opaalikaivoksiin ja museokierros. Paikan nimi oli "Umoona Opal Mine & Museum". Ensin katsoimme pienen videopätkän opaalien ja Coober Pedyn historiasta, sitten kiersimme maanalaisissa onkaloissa tutustumassa asuntoihin ja kaivostoimintaan. Kyllä täytyy myöntää, että aikamoista elämää se on ollut varsinkin entisaikoihin, mutta kyllä nykyäänkin vaatii varmasti kanttia elää maan alla ja elättää itsensä kaivostyöllä.
Ryhmäkuvaa.
Opaalien jalostamista.
Tutustumista maanalaiseen asuntoon.
Tutustumista opaalikaivokseen.
Bingo!!!
Kierroksen jälkeen oli tietysti mahdollisuus ostaa opaaliaiheisia tuotteita myymälästä niin paljon kuin kukkaro antoi myöten. Tämän jälkeen oli vuorossa majoittautuminen ja hiukan vapaa-aikaa ennen illallista. Ehdimme käväistä hiukan kävelemässä pääkadulla, tarveaine- ja nesteostoksilla sekä tutustumassa lähiympäristöön.
Taka-alalla kulkee pääkatu.
Tämä alus on ilmeisesti ollut jossain Coober Pedyssä kuvatussa leffassa - joka tämän tunnistaa, se leffan nimen kertonee.
Aurinko laskee kaupungin ylle.
Seuraavaksi menimme siis illalliselle. Ruoka ei ollut mitään sen eksoottisempaa kuin pizzat kaupungin eräässä (ainoassa?) pizzeriassa nimeltä "John's Pizza Bar & Restaurant".
Eräällä ryhmäläisellämme oli myös synttärit.
Pizzalta matkamme jatkui sitten maanalaiseen baariin. Samassa yhteydessä toimi hieman paremman luokan hotelli. Mielenkiintoinen paikka kokonaisuudessaan. "Yksien" jälkeen väki alkoi kuitenkin vähitellen valumaan nukkumaan, sillä aamulla oli taas tiedossa aikainen herätys, tosin jotkut taisivat jaksaa valvoa jopa aikaiseen asti. Me vaihdoimme unten maille melko ajoissa, sillä jo matkan tuossa vaiheessa huomasi, että väsymys ei ole mukava matkakumppani ja sitähän ei saa ehkäistyä muuten kuin nukkumalla.
Tiistai 1.7
Kello viisi ja maan alla herätys. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimmekin heti tien päälle. Ehdin kuitenkin ennen lähtöämme ottamaan pikaiset kuvat majoituksestamme.
Onnistuin nappaaman kuvan myös virkeästä ryhmästämme.
Ensimmäinen pysähdys oli Coober Pedyn huoltoasemalla, koska autohan ei ilman menovettä kulje. Ennen kukonlaulua paikalliset kaivosmiehet olivat matkalla töihin ja tältä näyttää heidän työvälineensä.
Coober Pedy oli muuten ensimmäinen paikkakunta, jossa alkuperäisasukkaita, eli tässä osassa Australiaa aboriginaaleja, näkyi normaalia enemmän. Jännältä se sinänsä tuntui, koska paljon heistä on kuullut, sekä Suomessa että varsinkin täällä, ja nyt eräällä tavalla matkustaa heidän "sydänmailleen". Monella tavalla ajatus tuntui mielenkiintoiselta ja heistä sekä heidän kulttuuristaan halusi oppia enemmän, mutta toisaalta joku pieni ääni sisällä kysyi, että onko oikein "tunkeutua" toisen takapihalle. Noh, koska kilometrejä oli edessä vielä paljon, niin asioita ehti myös miettiäkin.
Ensimmäinen ajoetappi kestikin sitten hyvän matkaa ja muutaman sadan kilometrin päässä pysähdyimme Cadney Homestead-nimiselle "palveluasemalle". Siellä vietimme hetkisen aikaa paikkoja venytellen ja ostoksia tehden.
Siellä törmäsimme ensimmäistä kertaa Outbackin valtateitä pitkin matkaa tekeviin "Road Train":eihin eli "tiejuniin". Ne ovat periaatteessa normaaleja täysperävaunuyhdistelmärekkoja, mutta vaunuja niissä voi olla jopa neljä, jolloin maksimipituutta voi kertyä vajaa 54 metriä! Onneksi täälläpäin löytyy myös tasaisia, suoria ja pitkiä tienpätkiä, joilla niitä voi sitten ohitella. Näkemämme versio oli vain kolmevaunuinen, mutta kyllä sekin aika vaikuttavan kokoinen ainakin luonnossa oli.
Seuraava etappi päätyi Marla-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka huoltoasemalla taas tankattiin autoa ja tyhjennettiin ihmisiä vessan puolella. Oheiseen baariin emme kuitenkaan menneet.
Matkan oli jatkuttava, jotta ehtisimme päämääräämme ihmisten aikoihin. Maisemat olivat taas (satojen) kilometrien saatossa muuttuneet entistä karummiksi ja kuivemmiksi. Varon käyttämästä sanaa "aavikko/aavikkomainen", sillä meitä muistutettiin monesti, ettemme matkamme aikana varsinaisesti näe aavikkoa, ainakaan ilmastonäkökulmasta. Kuivimmilla näkemillämme alueilla vallitsi kuulemma nk. "semi-arid climate" (vapaa suomennos: kuiva/puolikuiva ilmasto) vaikkakin oheisen linkin kartassa Keski-Australiassa olisikin aavikkoa ja täten kai aavikkoilmastoa. Mene ja tiedä - hervottoman kuivaa ja karua maisemaa tuli kuitenkin nähtyä:).
Marlan jälkeen saavutimme eräänlaisen rajapyykin, nimittäin South Australian ja Northern Territoryn osavaltiorajan.
Kasvillisuus ympärillä eikun väheni vähenemistään. Tätä kutsutaan kai sitten "bushland":ksi eli "puskamaaksi".
Ensimmäinen kaupunki Northern Territoryssa eli NT:ssä oli nimeltään Kulgera. Jatkoimme kuitenkin suoraan sen ohi Erldundaan, jossa käännyimme ensimmäistä kertaa satoihin, ellei tuhansiin kilometreihin valtatieristeyksessä vasemmalle (kts. kartta) Lasseter Highwaylle. Tästä matkamme jatkuu siis länttä kohti. Risteyksessä sijaitsevalla suurella huoltoasemalla vietimme taas kerran ansaitun tauon.
Jälleen kerran matkan oli kuitenkin jatkuttava ja matkasimme Mt. Ebenezeriin. Siellä valmistimme myöhäispäivälliseksi maittavat tortillat, jotta matkalaiset jaksaisivat matkustaa vielä jokusen sataa kilometriä.
Siinä se sitten on!!!
Ähäkutti - eipäs olekaan....:). Jotkut bussissammekin ehtivät innostua, että siellä se Ayers Rock eli aboriginaalikielellä Uluru näkyykin. Mutta ei vielä, ei reiluun sataan kilometriin. Tämä päältä tasainen hevosenkengän muotoinen vuori on nimeltään Mt. Conner ja kuuluu samaan sarjaan esimerkiksi Ulurun kanssa. Pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään vuorta ja toiselle puolelle näköalapaikkaa näkyi myös suurehko suolajärvi.
Viimeinen pysähdys ennen tämänpäiväistä määränpäätä oli Curtin Springs Station-maantiepalveluasemalla.
Nämä vessat haisivat siltä itseltään ja vetivät myös kärpäsiä puoleensa.
Vihdoin saavuimme perille, nimittäin Yulara-nimiseen pikkukaupunkiin Ayers Rockin kupeeseen. Siellä leiriydyimme pikapikaa, jotta ehtisimme nauttimaan illan kohokohdasta.
TADAA!
Kyllä täytyy sanoa, että olihan se hieno näky. Kuvia tuli tietysti otettua paljon, mutta paikan päällä on siinä jotain tosi hienoa. Ja jos ei muuta niin onhan se ihan älyttömän iso kivi, jonka väri muuttuu auringon valon mukaisesti. Auringonlasku Ulurulla on varmasti monelle Australian matkan kohokohta ja kyllä se meilläkin aika lähelle kärkeä menee.
Auringonlaskun jälkeen Ulurullakin oli yhtä pimeää kuin muuallakin täälläpäin eli mitäpä sinne sen jälkeen enää jäädä ihmettelemään. Lähdimme takaisin leirille valmistamaan illallista. Matkalla leirille lauleskelimme periaustralialaista kansanlaulua, "Home Among the Gum Trees". Se tuntuu kuuluvan ryhmämatkaan kuin ryhmämatkaan, joten mikäs sen hienompaa kuin lauleskella sitä erään tunnetuimman Australiaa kuvaavan kohteen välittömässä läheisyydessä. Ohessa mallinäyte ryhmältämme:
Parempaa versiota kannattanee etsiä jostain netin syövereistä. Leirille päästyämme valmistimme normaaliin tapaan porukalla maittavan illallisen ja siirryimme sitten nuotion ympärille.
Illassa oli vielä yksi odotettu asia, sillä tulevana yönä meillä oli mahdollisuus nukkua taivasalla australialaisessa "swag":ssa (toinen linkki) eli sellaisessa isossa melko vesitiiviissä makuupussin tapaisessa, jossa ollaan sisällä sitten oikeassa makuupussissa. Kaikki ryhmästämme halusi kokea, millaista on nukkua yö sellaisessa. Mikäs siinä, Ulurun kupeessa ja pilvetön tähtitaivas. Ohessa muutama kuva swageista.
Pari ryhmäläistämme näyttää mallia.
Hyvinhän sinne mahtui. Minulle annettu hieno pinkki makuupussi on vain mallina tuossa vieressä. Tuollaiseen yhdelle henkilölle tarkoitettuun swagiin kyllä kaksi ihmistä mahtuu, mutta kyllä se hiukan turhan ahdas on (verrataan nyt vaikka siihen, että kyllähän yhden hengen nojatuoliin kaksi ihmistä mahtuu, mutta ei siinä kahdeksaa tuntia liikkumatta mielellään ole). Täytyy sanoa, että yö swagissa tuolla tähtitaivaan alla oli kyllä tosi hieno kokemus. Mikä olikaan mukavampi tapa nukahtaa kuin katsellessa tähtitaivasta ja kuulla dingojen ulvovan jossain kaukana.
Keskiviikko 2.7
Herätyskellot alkoivat vuoron perään soittelemaan "suloääniään" noin kello viiden aikoihin. Nukkuminen taivasalla oli hieno kokemus, mitä nyt välillä nenän päätä saattoi hiukan paleltaa, sillä lämpötila laski yöllä jopa jokusen asteen pakkasen puolelle. Jälleen kerran aikaisella herätyksellä oli syynsä. Syötyämme aamupalan pakkasimme kimpsut ja kampsut kasaan ja hyppäsimme autoon. Ajoimme takaisin Ulurulle seuraamaan auringonnousua.
Eli niinkuin kuvista näkyy, nousihan se aurinko sieltä vähitellen. Upealta tämä auringonnousukin näytti. Sen pitempää viivyttelemättä siirryimme aivan kiven juurelle suorittamaan pientä aamukävelyä. Suurin osa meistä valitsi nk. "Base Walkin", joka on merkitty kävelyreitti informaatiotauluineen Ulurun ympäri.
Yllätys oli, että pituutta tälle kävelylle kertyi noin 10 kilometriä. Kulutimme siihen reilut kaksi ja puoli tuntia, johon sisältyi lukematon määrä valokuvauspysähdyksiä ja erilaisten aboriginaalipaikkojen ihmettelyä. Ohessa kuvia kävelyltä. Huomautettakoon, että Ulurulla on kymmeniä aboriginaalien pyhiä paikkoja, jonne ei tietysti meillä tavan talliaisilla ole menemistä eikä niitä saa edes valokuvata. Moni varmasti miettii, että kiipesimmekö vaiko emme Ulurun huipulle. Tilannehan on se, että Uluru on kokonaisuudessaan yksi aboriginaalien pyhimmistä paikoista. Monien mielestä kiipeäminen huipulle vastaa kiipeämistä kirkkojen ja moskeijojen katolle eli ei varmaan onnistuisi monessa paikassa eikä varmasti tykättäisi. Mietimme asiaa jo etukäteen ja päätimme olla kiipeämättä (ja näin ollen kunnioittaa paikan omistajien tahtoa). Tähän päätyivät ilmeisesti muutkin ryhmäläiset. Itseasiassa kiipeäminen ei olisi ollut edes mahdollista tuona päivänä, sillä aboriginaaleilla on oikeus sulkea kiipeämispaikka esimerkiksi sääolosuhteiden, uskonnollisten menojen tai minkä vaan muun syyn takia. Kuuleman mukaan syitä keksitään yleensä aika helpostikin. Comme ci, comme ca - ohessa kuvia aamukävelyltämme.
Etsi kuvasta Jatta....
Kävelyn jälkeen tutustuimme pikaisesti hienoon Uluru-Kata Tjuta National Park Cultural Centre-kulttuurikeskukseen. Se sisälsi hienoja näyttelyjä ja paljon informaatiota aboriginaalien kulttuurista ja aikaa siellä olisi vierähtänyt enemmänkin.
Meidän piti kuitenkin jättää Uluru taaksemme ja siirtyä Uluru-Kata Tjuta National Park-kansallispuiston toiseen pääkohteeseen.
Viimeinen vilkaisu Uluruun.
Seuraava kohde oli nimeltään siis Kata Tjuta, niinkuin kansallispuiston nimestä saatatte arvatakin. Englanninkielinen nimi Kata Tjutalle on "The Olgas". Ne ovat samankaltaisia kivimuodostelmia kuin Ulurukin ja niiden merkitys aboriginaaleille on lähes yhtä suuri kuin Ulurukin on.
Aikataulun vuoksi valitsimme kävelyksi lyhyemmän "Walpa Gorge"-reitin, jonka pituus on vajaa kolme kilometriä.
Mukana myös jotain ryhmäkuvan tapaista.
Kata Tjutakin oli hieno kohde, varsinkin kun saimme kuulla matkanjohtajaltamme kattavia selostuksia paikkojen merkityksestä aboriginaaleille ja historiasta muutenkin.
Ehdimme näkemään tässä kansallispuistossa monia kohteita ja kuulemaan useita tarinoita, mutta paljon jäi vielä näkemättä. Menimme takaisin leiriin syömään lounaan, jonka jälkeen nappasimme loput tavarat ja lähdimme siirtymätaipaleelle kohti tämän matkanpuoliskon viimeistä kohdetta.
Uluru-yön leiri.
Eihän sitä nukkumaan kuitenkaan voi mennä ilman, että olisi syönyt illallista. Viimeisenä iltana tarkoitus oli syödä "bush tucker":ia eli ruokaa, jota aboriginaalit luonnosta itselleen ovat keränneet iät ajat. Matkanjohtajamme oli valinnut meille ruokalajin jo valmiiksi ja se oli nimeltään "Witchetty grub".
Kyseessä on siis erään perhoslajin toukka. Se on sen verran ovela kaveri, että se etsii pakopaikan kuumuudelta tietyn lajin pensaan juurista. Se alkaa syömään juurta paksummasta päästä sisältä päin, syö aikansa ja kasvaa ja lopulta kaivaa tiensä sitten maan pinnalle ja kuoriutuu. Mitäpä muutakaan me sitten voitiin tehdä kuin alkaa etsiä itse ruokaamme.
Ryhmänjohtajalla kävi heti tuuri ja raakana hän sen sitten siinä paikan päällä malliksi söi. Maistuu kuulemma munankeltuaiselta (ja sellaista keltaista löllöä se sisältä olikin).
Mekin yritimme onneamme, mutta valitettavasti ei toukkia löytynyt.
Joitain reissukumppanejamme kuitenkin lykästi.
Olipa hyvää!!!
David sai oikean mötkäleen.
Noh, aikamme niitä etsimme ja jokusen mukaan saimme, mutta matkanjohtaja lupasi hommata meille jotain muutakin syömistä. Kohteemme oli Kings Canyon-kansallispuisto. Aboriginaalikielellä sitä kutsutaan nimellä Watarrka. Varsinaisen tutustumisen suoritimme seuraavana päivänä, mutta leirimme sijaitsi kansallispuiston alueella, Kings Creek Stationin matkailualueella. Päästyämme perille purimme nopeasti tavarat ja tuttuun tapaan aloimme valmistamaan illallista. Kuten edellä mainitsin, toukkia emme löytäneet riittävästi, joten meille piti hommata muutakin syömistä.
Matkanjohtaja jatkoi tuttuun tapaansa ja hommasi meille yllä olevassa kuvassa näkyvän kengurunhännän. Onneksi hän kuitenkin teki lisäksi maukasta kanapataa.
Ruuan valmistumista odotellessa saimme tilaisuuden kokeilla soittaa didgeridoolla.
Kyllä sieltä jotain oikeanlaista ääntäkin välillä kuului, mutta lähinnä pihinää ja pörinää eli aika vaikeata hommaa se on.
Viimeiseksi kokkauksessa oli vuorossa toukkien "grillaus".
Sitten olimmekin valmiita syömään.
Ihan maukkaita ruuat olivat; toukat maistuivat grillattuina ehkä hiukan maapähkinältä ja jos kengurun hännästä otti lihaisan palan niin sitten se maistui lihalta, mutta jos otti jänteisen palan niin sitten se oli kuin olisi kumia yrittänyt purra ja syödä.
Riittoisan illallisen jälkeen istuimme hetken nuotiolla ja menimme sitten yöpuulle - mihinkäs muuhun kuin swagiin.
Torstai 3.7
Aamulla oli taas totuttuun tapaan aikainen herätys, jotta päivästä saisi mahdollisimman paljon irti. Jotkut kertoivat nähneensä yöllä dingoja nuotion ympärillä ja viimeistään silloin uskoin varoitusta, että vaihtoehtoisina nukkumapaikkoina ja tavarasäilöinä toimineiden telttojen ovet kannatti sulkea yöksi ja swagin ulkopuolelle ei saanut jättää mitään, ei edes kenkiä.
Aamutoimet olivat taas tutut - aamupala, pakkaus ja lähtö. Suuntasimme suorin tein Kings Canyonin juurelle. Nämä hienot muodostelmat, jotka osaltaan muistuttavat kuulemma USA:n Grand Canyonia, ovat Ulurun ja Kata Tjutan ohella erittäin suosittu matkailukohde tällä alueella. Niinpä heti aamutuimaan paikanpäällä oli jo paljon ihmisiä.
Me valitsimme noin kuuden kilometrin mittaisen "Rim Walk":in, joka kiertää kanjonin.
Pahin osuus oli heti alussa, kun kiipesimme kanjonin "päälle".
Loppuosa olikin sitten melko helppoa kävelyä ja upeita maisemia. Tälläkin paikalla on tärkeä merkitys aboriginaaleille, mutta tällä kertaa meillä oli pääosassa kanjoniin liittyvä maantieteellinen ja geologinen historia.
Tämä puu esiintyy kuuluisimman aboriginaalitaiteilijan, Albert Namatjiran maalauksissa.
Muinaisen merenpohjan sedimenttikerroksia, johon muinaisen meren aallot ovat jättäneet jälkensä.
Näitä kasveja on ollut maan päällä dinosauruksien ajoista asti .
Kings Canyonin jälkeen jäljellä oli enää viimeinen pätkä tämän matkan määränpäähän, Alice Springsiin. Matkaa kuitenkin oli vielä muutama sata kilometriä, joten ehdimme ryhmän kesken vaihdella vielä viimeisiä kuulumisia, ennenkuin tiemme eroaisivat. Yhden jäsenen kanssa meillä matka jatkuu aivan loppuun asti, mutta osa jatkaa samaa matkaa aiemmin kuin me ja loput menevät sitten omille teilleen. Erikoismaininnan ansaitsee ryhmämme nestori, varmaan vähintään 70-vuotias ilmeisesti hippiaatteessa voimakkaasti elänyt amerikkalaisnainen. Monta kertaa reissun aikana saimme kuunnella hänen tarinoitaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monta kertaa hän sai meidät nauramaan ja lähes aina hän itsekin nauroi ja oli hyvällä tuulella. Kertakaikkiaan mahtava tapaus!:) Ohessa kuva hänestä ja hänen "pesästään" eli istuimesta bussissa, jonka ympäristön hän koristeli itsensä näköiseksi.
Saavuimme Alice Springsiin illansuussa. Majoittauduimme Haven Resort-nimiseen hostelliin hiukan Alice Springsin keskustan ulkopuolelle. Majoitustilana toimi kahdeksan hengen "dorm"-tyylinen huone. Onneksemme meidän huoneeseen sijoitettiin seitsemän ryhmämme jäsentä, joten ei tarvinnut huolehtia niin paljon omien tavaroiden säilymisestä, vaikka tietystihän arvotavarat pidettiin mukana koko ajan.
Heti majoittumisen jälkeen oli tarkoitus mennä porukalla syömään, joten pikaisesti kukin peseytyi parhaaksi katsomallaan tavalla ja laittautui ihmisen näköiseksi muutaman Outbackissa vietetyn päivän jälkeen. Illallispaikan nimi oli Toddy's Resort ja paikalla oli viihdyttämässä joku paikallinen didgeridoo-bändi. Illan lomassa myös asiakkaat pääsivät kokeilemaan didgeridoo-taitojaan ja kyllä sieltä joku jopa jonkun palkinnonkin nappasi.
Ruuan jälkeen meidät kyyditettiin paikalliseen menomestaan, Bojanglesiin. Se oli mielenkiintoinen saluunan ja diskon yhdistelmä ja kyllä asiakkaatkin siellä olivat aika laidasta laitaan.
Alemmassa kuvassa oleva ryhmämme hippiedustaja kuului siis siihen normaalimpaan päähän asiakkaista.
Jonkun aikaa siellä viihdyimme, mutta väsymys alkoi painaa nivelissä. Erään ryhmäläisemme kanssa otimme taksin ja matkasimme hostellille unten maille.
Perjantai 4.7
Tuntui luksukselta nukkua niinkin pitkään kuin kahdeksaan asti aamulla. Nappasimme nopeat aamupalat hostellilla ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Huomattavaa Alice Springissä on, että alkuperäisväestön osuus asukkaista on melko suuri, vähänkin isommista kaupungeista varmaan suurin koko Australiassa. Heidän yhteisössä vallitsevat ongelmat tuntuvat myös tulevan hyvin esiin Alice Springsissä. Esimakua tästä saatiin, kun matkanjohtajamme lämpimästi suositteli ottamaan pimeän aikaan aina taksin, oli matka mikä tahansa. Meidänkin taksimatka edellisenä iltana oli varmaan kilometrin verran. Olen myös melko ahkeraan lueskellut Lonely Planet Australia-kirjaa ja Alice Springs on ainut kaupunki/paikka, jonka kohdalla lukee, että pimeällä liikkumista kannattaa välttää.
Päästyämme kaupunkiin kaupat ja liikkeet olivat aukomassa oviaan ja kaupunki oli muutenkin vasta heräilemässä. Ikävältä tuntui nähdä, että monet monet alkuperäisväestön jäsenet tuntuivat heräilevän kuka mistäkin puiston penkiltä ja puskasta. Aika monella tuntui tie vievän alkoholiliikkeitä kohden. Ei Alice Springs kuitenkaan niin paha paikka ole, mitä teksti antaa ymmärtää, mutta sanottakoon, että se on vähän niinkuin eri maailma. Siellä todellakin tuntuu, että nyt ollaan tultu/"tunkeuduttu" joidenkin muiden maille. Mielestäni paikkaa voisi kutsua 2000-luvun Villiksi Länneksi.
Itse keskusta ja kävelykatu olivat kuitenkin kuin mistä vaan mukavasta pikkukaupungista, oikein viihtyisiä. Ette varmaan ikinä arvaa mitä kysyimme, kun suuntasimme kaupungin turistitietokeskukseen. Halusimme nimittäin tietää, missäpäin Alice Springissä sijaitsisi kuntosaleja. Valitettavasti perjantaina siellä oli pyhäpäivä, sillä kaupungin taajamassa järjestettiin "Alice Springs Show", vähän niinkuin sellainen messutapahtuma, jossa oli esillä ja myynnissä kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä höystettynä erilaisilla näytöksillä ja kilpailuilla.
Saimme kuitenkin ruksit karttaan mahdollisten kuntosalien kohdalle ja lähdimme kiertämään niitä läpi, jos ne vaikka sattuisivat olemaan auki. Ensimmäinen (ja lähin) oli kiinni, mutta sitten suuntasimme vähän kauemmas keskustasta Alice Springs YMCA-salille. Sekin oli kiinni, mutta alkuillasta se olisi auki parisen tuntia. Sinne siis sitten!
Kuvia matkan varrelta.
Kaupungin läpi virtaa Todd River-joki (Lhere Mparntwe), joka on kuitenkin lähes aina kuiva.
Edellisillan "menomestamme".
Tulimme takaisin keskustaan ja nappasimme Subwayt nasuumme. Palasimme hostellille, vaihdoimme kamppeet ja suuntasimme salille. Ryhmäämme kuulunut ranskalainen fitness-jumpanohjaaja Joff lähti myös mukaamme salille, sillä hänkin oli loman aikana kärsinyt liikuntaharjoittelun puutteesta johtuvista vieroitusoireista.
Sali oli erittäin viihtyisä. Laitteita oli joka lähtöön ja onneksi vapaissakaan painoissa ei ollut valittamista. Laitteet eivät olleet ihan tältä vuosikymmeneltä, mutta kukapa niitä paljoa tarvitsee, jos vapaita painoja löytyy. Jatta meni ensin BodyPump-tunnille ja tuli sitten vielä hikoilemaan salin puolelle.
Voimiensa tunnossa.
Kuntosaleilun jälkeen palasimme hostellille ja käväisimme vielä pikapikaa Colesilla kaupassa, ennenkuin ulkona olisi "liian pimeää" liikkua. Kokkasimme makoisan nuudeli-illallisen ja kävimme melko pian nukkumaan, sillä matkan aikana kertynyt univelka painoi vielä ja eikä tuleva matka tulisi varmasti olemaan yhtään unipitoisempi.
Lauantai 5.7
Päätavoite lauantaille oli pestä alkureissusta likaantuneet pyykit. Täytyy sanoa, että kyllä se punainen maa-aines täällä Keski-Australiassa todellakin on punaista. Pyykinpesun ja aamupalan jälkeen mietimmekin, että mitäs sitten tehtäisiin. Hetken mietittyämme keksimme, että voisimme tehdä jotain, jonka muistaisimme vielä pitkänkin ajan kuluttua. Aivan oikein arvasit eli kameliajelu!
Tilannehan on se, että Australiassa on kuulemma yli miljoona villikamelia luonnossa. Meille oli ainakin täysi yllätys, että Australiassa yleensä on kameleita. Eivät ne täällä ole aikojen alusta lähtien olleet eli jostain Lähi-Idästä niiden esi-isäkamelit on tuotu joskus 150 vuotta sitten. Siitä lähtien ne ovat sitten levinneet ja lisääntyneet.
Alice Springsin ympäristössä on useampikin kamelifarmi, mutta varasimme ajelun matkanjohtajamme suosituksesta. Se olisi iltapäivällä, joten aamupäivällä olisi vielä aikaa tehdä jotain muuta. Päätimme kävellä yhdelle Alice Springsin korkeimmista kukkuloista, Anzac Hillille (Untyeyetweleye).
Kuva hostellista.
Panoraamakuva huipulta.
Anzac Hillin jälkeen palasimme hostellille, josta kameliajelufirman kaveri tulisi noutamaan meitä. Firma oli nimeltään Pyndan Camel Tracks ja meidän tunnin mittaisen ajelun hinnaksi kertyi 40 dollaria, johon sisältyi myös kyydit hostellilta paikan päälle ja takaisin. Kamelifarmi sijaitsi noin 20 kilometrin päässä kaupungista. Ajelulle osallistui noin 10 muutakin henkilöä. Ilmeisesti ennen ajelua sai valita haluaako pariajelun vai yksin. Lapsiperheet ja vanhukset ajelivat ainakin kahdestaan, mutta kaikki nuoremmat saivat omat kamelinsa. Minulla kävi sinänsä hyvä tuuri, että sain isoimman/korkeimman kamelin, joten näkymät ja huojuminen oli sitten sen mukaista.
Tuo toinen kameli oli minun. Sen nimi oli BC - tulee ilmeisesti sanoista "Big Camel". Jatan kameli oli tuon BC:n takana näkyvä.
Kengurukin kävi ihmettelemässä, että ketäs täällä onkaan vierailemassa.
Tämä taisi olla joku farmin alfa-uros, sillä hänellä oli oma aitauksensa.
Kameliajelu oli kivaa. Kyllähän ne tietysti vähän haisevat ja eivät ole ehkä kaikista hygienisimpiä eläimiä ihmisten mielestä, mutta vallan herttaisia ja hymyileviä ainakin meille sattui. Jos joskus matkustamme jonnekin sellaiseen kohteeseen, jossa on tarjolla kamelireissuja, olisi todella mukavaa ottaa joku pitempikin, ehkä parinkin päivän kameliajelu.
Päivä oli jo pitkällä, kun saavuimme hostellille, joten ajattelimme mennä ottamaan viimeiset vilkaisut Alice Springsin keskustaan, sillä seuraavana aamuna matka jatkuisi taas jo ennen kukonlaulua. Kävelimme kävelykadulle ja päätimme mennä mukavan näköiseen kahvilaan kahville. Ostamamme tuotteet olivat kuitenkin kahvista kaukana, sillä enemmän niissä oli suklaata ja kermavaahtoa. Kumpaakaan osapuolta tämä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan ollenkaan, päinvastoin.
Päivä alkoi jo pimenemään, joten käväisimme Colesilta hakemassa illallistarpeet. Kokkailimme ranskalaisten reissuystäviemme kanssa ja söimme masumme täyteen katsellen TV:stä Ranskan edesottamuksia rugby-ottelussa. Koska seuraavana aamuna meillä oli lähtö puoli kuuden jälkeen, täytyi kaikki tavaramme olla valmiiksi pakattuna. Matkasimme unten maille miettiessämme, mitähän reissun toinen puolisko tuo tullessaan.
Perjantai 27.6
Lähdimme matkaan siis kolmannen tenttiviikon perjantaina. Aamulla suuntasimme junalla yliopistomme asemalta Sydneyhin ja sieltä lentoasemalle. Alla lähtötunnelmia Newcastlen Hamiltonin asemalta, kun odottelimme Sydneyn junaa.
Koneemme lähti Kingsfordsmith-lentokentän kotimaan terminaalista. Tällä kertaa valitsimme lentoyhtiöksi Jetstarin, joka on Qantasin tytäryhtiö ja samalla halpalentoyhtiö. Kyllä sen huomasikin, tosin ihan Ryanairin tasolle ei vielä menty. Perille kuitenkin Adelaideen päästiin ihan kunnialla. Lentokentältä otimme SkyLink-lentokenttäkuljetuksen keskustaan, joka osoittautui melko kilpailukykyiseksi ja hyväksi vaihtoehdoksi julkisten kulkuvälineiden rinnalla.
Hostellivalintamme osui tällä kertaa Raglans Backpackers-nimiseen paikkaan. Varasimme koko reissun taannoin StaTravelilta ja tämä oli ainoa järkevä vaihtoehto, joka heillä oli jäljellä. Kyseessä oli pubiravintolan yhteydessä, yläkerrassa toimiva pieni hostelli. Alkuun paikka vaikutti ihan hyvältä vaihtoehdolta. Alakerta ravintoloineen oli siisti, henkilökunta OK ja huonekaan ei aivan kamala ollut. Ensimmäinen pettymys oli, että vaikka aamupala sisältyi yön hintaan, meillä ei ollut mahdollista saada sitä niin aikaisin seuraavana aamuna kuin olisimme sen tarvinneet.
Tästä emme kuitenkaan paljoa välittäneet vaan päätimme ostaa Woolworthsilta sitten iltapalan lisäksi jotain myös aamuksi. Koska alkuilta oli vielä nuori, päätimme vierailla eräässä kohteessa, joka meillä edellisellä reissulla jäi väliin. Suuntasimme kulkumme Adelaide Botanic-puutarhan ohitse Australian kansalliseen viinikeskukseen, National Wine Centre of Australia-keskukseen. Onneksemme se ei ollut vielä ehtinyt sulkea oviaan, vaan pääsimme tutustumaan näyttelyyn. Siellä olisi vierähtänyt aikaa paljon enemmänkin, mutta jouduimme tyytymään pikaiseen pintaraapaisuun. Ohessa muutama kuva paikan päältä.
Jatta tuoksuttelee eri viinilaatuja.
Nyt voidaan sitten opiskella eri rypälelaatuja.
Feel like shopping?
Kiltti täti tiskin takaa otti meistä eksoottisista vierailijoista kuvan.
Vierailun jälkeen lähdimme keskustaa kohti ostamaan ilta-/aamupalaa. Päästyämme lähemmäs aivan ydinkeskustaa Adelaide näytti meille aivan uuden puolen. Viime käynnillä se vaikutti jotenkin hiljaiselta ja "liian" rauhalliselta paikalta ollakseen miljoonakaupunki. Nyt kuitenkin keskusta oli täynnä ääntä ja eloa. Ihmisiä oli joka puolella ja kävelykatu, Rundle Mall, oli täynnä hyvää meininkiä. Täten kaupunki nousi australialaiskaupunkien listallamme lähemmäs kärkeä. Kauppaan päästyämme mietimme, että mitäs sitten iltapalaksi? Viinikeskusvierailumme myötä luonnolliseksi vaihtoehdoksi nousi pullollinen punaviiniä, krakkereita ja kokoelma juustoja:). Ohessa muutama kuva kaupungilta.
Hostellilla aloimme nauttimaan iltapalaa ja yksinkertaisesti rentoutumaan, olihan meillä loma alkanut. Alakerran ravintolassa oli joku yksityistilaisuus ja äänistä päätellen se oli jonkun 80-luvulla nuoruutensa eläneen syntymäpäiväjuhla. Tämän päättelimme "Happy Birthday"-laulusta ja muusta soitetusta musiikista. Emme antaneet musiikin häiritä, päinvastoin. Samalla mietimme, miten ensimmäinen puoli vuotta Australiassa oli sujunut, mitä tuleva loma tuo tullessaan ja mitäs sitten toisella vuosipuoliskolla tapahtuukaan.
Kellon lähestyessä puolta yötä aloimme miettimään nukkumaanmenoa, sillä aamulla oli aikainen herätys tiedossa. Alakerran synttäribileet eivät kuitenkaan osoittaneet yhtään laantumisen merkkejä, päinvastoin, sillä kasaribiisejä tuntui löytyvän koko ajan lisää ja parhaita hoilattiin kerta toisensa jälkeen uudestaan. Volume-nappiakin säädettiin suuremmalle humalatilan myötä. Aloimme pelkäämään pahinta yöuniemme puolesta. Päätimme kuitenkin yrittää ja tungimme korvatulpat puoleen väliin päätä. Ne auttoivat yllättävän paljon ja kyllä ne juhlatkin taisivat jossain vaiheessa yötä loppua.
Lauantai 28.6
Aamulla lähtömme oli niinkin aikaisin kuin 6.20. Adventure Toursin toimisto oli onneksi lähellä, toisella puolella korttelia, johon kävelimme noin kaksi minuuttia. Toimistolla oli oikea häslinki, sillä kolme eri ryhmää oli tekemässä lähtöä. Ennen lähtöä näimme edellisen ryhmämatkamme matkanvetäjän, joka oli poimimassa matkalaisia omalle reissulleen viereisestä hostellista. Mukava oli häntäkin nähdä ja hänkin muisti vielä meidät. Pieni on maailma.
Matkamme alkoi hiljaisissa merkeissä. Kaikki olivat vielä aamuväsyneitä ja monet olivat vielä tuntemattomia toisilleen. Alkumatka sujuikin lähinnä ulos katsellessa ja ihaillessa vehreitä maisemia.
Aamun ensimmäisen kahvitauon pidimme Smithfieldissa, joka on ilmeisesti vielä Adelaiden pohjoisimpia esikaupunkialueita. Sieltä matka jatkui Auburnin pikkukaupungin läpi Clare Valleyn viinialueille, jotka ovat Australian vanhimpia lajissaan. Seuraavaksi pysähdyimme hetkeksi pikkukaupunkiin, jonka nimen uskoisin olevan Melrose. Alavat rannikkoseudut alkoivat viinilaaksojen jälkeen muuttumaan Flinders Ranges-vuoristojonoiksi, jotka ovat Australian laajimmat vuoristoalueet. Lounasta nautimme pikkukaupungissa nimeltä Quorn. Alla pari kuvaa lounaalta. Nautimme lounaan hillitysti yleisellä barbeque-paikalla Vapaamuurareiden valvovan silmän alla.
Vatsat täysinä olikin sitten mukava jatkaa matkaa. Oheisista kuvista näkyy, että maasto on muuttunut kertaluokkaa kuivemmaksi ja karummaksi. Ylemmässä kuvassa näkyy myös vilaus yllämainituista vuorista.
Reissun ensimmäinen varsinainen kohdevierailu oli Kanyaka Station/Kanyaka Ruins-nimiselle vanhalle lammasfarmitilalle. Kyseessä oli itseasiassa jäänteet, sillä tilan perustaneilla ihmisillä ja perheillä oli käynyt huono mäihä asuinympäristön valinnassa. Paikalla oli siis jäljellä jäänteet taloista, hautausmaa ja paljon surullisia tarinoita.
Olikohan miten ympäristöystävällinen vessa?
Näkymä olohuoneen ikkunasta.
Oli siellä ainakin takka lämmittämässä kylminä talviöinä.
Näkymä pihapiiristä.
Tuonne päätyi monen kyläläisen tie.
Seuraava kohde oli Yourambulla Caves-luolat, joissa oli monia hyvin säilyneitä aboriginaalien luolamaalauksia.
Päivä alkoi kuitenkin lähestymään loppuaan, mutta onneksi vuoretkin ja yösija alkoivat lähestymään.
Yön vietimme Parachilna-nimisessä pikkukaupungissa. Kyseessä on tosiaan PIKKUkaupunki, sillä erään lähteen mukaan sen asukasluku on 5 (kyllä, viisi). Kaupunki koostuu lähinnä Prairie Hotel-hotellista ja sen omistajista. Majoituttuamme matkayhtiön omiin pikkuparakkeihin, ehdimme juuri sopivasti seuraamaan auringonlaskua keskellä erämaata. Aika hieno näky!
Tämän jälkeen meillä oli vielä mahdollisuus tutustua seuraaviin elämiin.
(Photos from Wikipedia - direct www-links in photos)
Tosin tällä kertaa eläimet olivat seuraavassa muodossa.
Kyllä, eli illalliseksi nautimme australialaiseen tapaan kengurufileitä, kamelimakkaroita ja emupihvejä. Höysteenä oli sitten kaiken maailman salaattia. Oli maukasta:)!
Illallisen jälkeen kävimme hetken viihtymässä hotellin baarissa, joka oli erittäin tunnelmallinen paikka. Se oli täynnä turisteja, "paikallisia" vähän kauempaa ja meidän reissuporukkaa. Katsoessani taivaalle näin elämäni ensimmäistä kertaa "Milky Wayn" eli oman galaksimme tähtitaivaalla näkyvän vaalean "nauhan". Ei sillä ettenkö olisi ennen tähtitaivasta katsellut, mutta ymmärtääkseni pohjoisella pallonpuoliskolla emme sitä taivaalla näe. Aikamme taivaalle katseltuamme siirryimme auringonlaskupaikalle katsomaan toista ihmettä, nimittäin junarataa. Taas kerran, ei sillä ettenkö junarataa ennen olisi nähnyt, mutta silmiemme edestä meni juna, joka on kuuleman mukaan maailman pisin säännöllisesti kulkeva juna. Se on noin 3 km pitkä, sisältää noin 180 vaunua ja se kuljettaa hiiltä kerran päivässä hiilikaivokselta Port Augustan satamakaupungin hiilivoimalaan. Julmetun pitkä se juna olikin, sillä kesti 5 minuuttia ennen kuin se oli kulkenut ohitse kokonaan. Vähitellen painuimme pitkän päivän jälkeen pehkuihin nukkumaan "varastoon", sillä tiedossa oli monia aikaisia aamuherätyksiä.
Sunnuntai 29.6
Aamupalan jälkeen pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lähdimme tien päälle. Ennen lähtöä otin vielä parit kuvat "parakistamme".
Lähdimme ajelemaan Wilpena Poundia kohden, joka on yksi Flinders Ranges-kansallispuiston helmistä. Yksinkertaisesti selitettynä se on luonnon muodostama vuorten ympäröimä allas, joka muistuttaa valtavaa meteorikraateria (jota se ei siis ole). Blinmanin kylässä pidimme lyhyen kahvitauon ja jatkoimme matkaa sitten pitkin yhä vuoristoisempaa tietä.
Jatta ja Blinman.
Maisemaa matkalta.
Matkan varrella pysähdyimme Stokes Hill Lookout-näköalapaikalla.
Ennen päivän varsinaista päätapahtumaa, joka oli kiipeäminen Mt. Ohlssen-Bagge-nimisen vuorenhuipulle, söimme sandwich-lounaan leirintäalueella.
Ja sitten eikun matkaan.
Ja olihan siinä kiipeämistäkin.
Reilut pari tuntia kiipeäminen kesti, mutta kyllä kannatti. Ilmakin oli mitä hienoin. Ohessa kuvia huipulta.
Alastulo kesti luonnollisesti hiukan vähemmän aikaa, tosin täytyi olla varovainen, ettei väsyneillä jaloilla kompuroinut ja loukannut itseään. Tämä patikointireissu oli todella mukava ja ainakin jaloissa tuntui saman verran kuin kunnon jalkatreenin jälkeen.
Alas päästyämme sitten jonkun aikaa odottelimme muuta ryhmää. Ajankuluksi seurasimme ympärillä pomppivaa kengurua, joka tuntui vähintään yhtä kiinnostunut olevan myös meistä.
Saatuamme ryhmän kasaan, lähdimme kohti seuraavaa kohdetta eli leiripaikkaamme, Rawnsley Park Stationia. Matkalla näimme ensimmäiset luonnonvaraiset emut.
Reissufirman omat majoitustilat sijaitsivat varsinaisen matkailukeskuksen välittömässä läheisyydessä. Illalle ei oltu aikataulutettu paljon illallista kummempaa ohjelmaa, sillä seuraavana aamuna herätys oli jo neljän aikaan. Ohessa kuvia tiloista ja iltanuotiolta.
Maanantai 30.6
Aamuherätys oli tosiaankin jo neljältä, sillä ohjelmassa oli pitkä ajomatka muun ohjelman lisäksi. Kytkin nousi viiden aikaan ja parin tunnin ajelun jälkeen ensimmäinen huoltoasemapysähdys oli Port Augustan satamakaupungissa (kaupunki, jonne se hurjan pitkä juna saapuu hiililastin kanssa).
Kuva aamunsarastuksesta huoltoaseman pihalla.
Kuva sitten jostain matkan varrelta.
Huomatettakoon, että jatkaessamme matkaa Port Augustasta pohjoiseen, saavuimme Outback:ksikin kutsuttuun osaan Australiasta. Alueelle ominaista ovat laajat ja karut asumattomat seudut sekä varsin armoton ilmasto; kesäisin ylettömän kuumaa ja kuivaa, talvisin öisin sitten verrattain kylmääkin.
Seuraava pysähdys oli paikassa nimeltä Pimba. Emme siellä kuitenkaan vessataukoa pitempää viipyneet. Oheisesta kartasta näkyy jotenkuten alkumatkamme reitti, mutta varsinkin reitti Port Augustasta pohjoiseen Stuart Highwayta pitkin. Stuart Highway alkaa itseasiassa jo Adelaidesta ja se päättyy Darwiniin. Pituutta sillä on vajaa kolme tuhatta kilometriä.
Pimban vessat.
Pimban jälkeen käännyimmekin oikealle ja menimme Woomera-nimiseen pikkukaupunkiin. Se, mikä tekee Woomerasta mielenkiintoisen, on sen historia. Woomera on vanha ase- ja avaruusrakettitestauskaupunki. Nykyään sinne säilötään kuulemma matala-aktiivista radioaktiivista jätettä. Asia saa paikalliset ja ympäristön asukkaat varpailleen ja tämän lisäksi paikkakunnalla on myös rangaistusvankila sellaisille "asiakkaille", joiden jutut odottavat oikeudenkäyntiä.
Noh, se siitä historiasta. Emme Woomerassa aikaa kuitenkaan sen pitempää viettäneet vaan loimme pikaisen vilkaisun rakettinäyttelyyn ja nostimme taas kytkintä.
Olipa painava siipi pitää ylhäällä.
Oho, ei siihen olisi kai saanut koskeakaan.
Melko pian Woomeran jälkeen olikin jo seuraava pysähdys. Kohteena oli Lake Hart-suolajärvi. Se kuuluu valtavaan Lake Eyre-valuma-altaaseen, joka on yksi suurimmista lajissaan koko maailmassa.
Suola tekee tehtäväänsä.
Tällä hetkellä siellä oli ihan vettäkin.
Tietoa Outback:sta.
Lake Hartin jälkeen alkoikin jo nälkä kurnimaan mahassa. Seuraavana kartalla oli "kaupunki" nimeltä Glendambo (hipsut siitä syystä, että asukasluku on noin 30). Pysähdyimme paikalliselle palveluhuoltoasemalle, jossa valmistimme perinteiset päivä-sandwichit.
Tämän jälkeen alkoi päivän viimeinen ajopätkä Glendambosta Coober Pedyyn. Kuten ylläolevasta kartasta näkee, matkaa olikin sitten vielä aika paljon. Esimerkiksi tämä väli kuvaa hyvin Australian Outbackia, karua erämaata silmän kantamattomiin.
Lopulta saavuimme kuitenkin määränpäähämme. Coober Pedy on kaupunki, joka on tunnettu suunnilleen tasan yhdestä asiasta, nimittäin opaaleista. Ainakin heidän itsensä mukaan jotakuinkin 90% maailman opaaleista tulee siltä suunnalta. On siellä sentään jotain muutakin tehty, nimittäin maisemiensa takia kaupunki esiintyy monissa elokuvissa. Karuista olosuhteista kertoo se, että suurin osa kaupungin asukkaista asuu maanalaisissa asunnoissa (niin teimme mekin). Ohessa kuvia kaivoksista, kaupungilta ja taloista.
Kaivoksia.
"Tervetuloa Coober Pedyyn" (ja ei, tuo tuossa ikkunassa on aurinko eikä se miksi jotkut sitä saattavat luulla).
Ensimmäisenä vuorossa oli tutustuminen opaalikaivoksiin ja museokierros. Paikan nimi oli "Umoona Opal Mine & Museum". Ensin katsoimme pienen videopätkän opaalien ja Coober Pedyn historiasta, sitten kiersimme maanalaisissa onkaloissa tutustumassa asuntoihin ja kaivostoimintaan. Kyllä täytyy myöntää, että aikamoista elämää se on ollut varsinkin entisaikoihin, mutta kyllä nykyäänkin vaatii varmasti kanttia elää maan alla ja elättää itsensä kaivostyöllä.
Ryhmäkuvaa.
Opaalien jalostamista.
Tutustumista maanalaiseen asuntoon.
Tutustumista opaalikaivokseen.
Bingo!!!
Kierroksen jälkeen oli tietysti mahdollisuus ostaa opaaliaiheisia tuotteita myymälästä niin paljon kuin kukkaro antoi myöten. Tämän jälkeen oli vuorossa majoittautuminen ja hiukan vapaa-aikaa ennen illallista. Ehdimme käväistä hiukan kävelemässä pääkadulla, tarveaine- ja nesteostoksilla sekä tutustumassa lähiympäristöön.
Taka-alalla kulkee pääkatu.
Tämä alus on ilmeisesti ollut jossain Coober Pedyssä kuvatussa leffassa - joka tämän tunnistaa, se leffan nimen kertonee.
Aurinko laskee kaupungin ylle.
Seuraavaksi menimme siis illalliselle. Ruoka ei ollut mitään sen eksoottisempaa kuin pizzat kaupungin eräässä (ainoassa?) pizzeriassa nimeltä "John's Pizza Bar & Restaurant".
Eräällä ryhmäläisellämme oli myös synttärit.
Pizzalta matkamme jatkui sitten maanalaiseen baariin. Samassa yhteydessä toimi hieman paremman luokan hotelli. Mielenkiintoinen paikka kokonaisuudessaan. "Yksien" jälkeen väki alkoi kuitenkin vähitellen valumaan nukkumaan, sillä aamulla oli taas tiedossa aikainen herätys, tosin jotkut taisivat jaksaa valvoa jopa aikaiseen asti. Me vaihdoimme unten maille melko ajoissa, sillä jo matkan tuossa vaiheessa huomasi, että väsymys ei ole mukava matkakumppani ja sitähän ei saa ehkäistyä muuten kuin nukkumalla.
Tiistai 1.7
Kello viisi ja maan alla herätys. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimmekin heti tien päälle. Ehdin kuitenkin ennen lähtöämme ottamaan pikaiset kuvat majoituksestamme.
Onnistuin nappaaman kuvan myös virkeästä ryhmästämme.
Ensimmäinen pysähdys oli Coober Pedyn huoltoasemalla, koska autohan ei ilman menovettä kulje. Ennen kukonlaulua paikalliset kaivosmiehet olivat matkalla töihin ja tältä näyttää heidän työvälineensä.
Coober Pedy oli muuten ensimmäinen paikkakunta, jossa alkuperäisasukkaita, eli tässä osassa Australiaa aboriginaaleja, näkyi normaalia enemmän. Jännältä se sinänsä tuntui, koska paljon heistä on kuullut, sekä Suomessa että varsinkin täällä, ja nyt eräällä tavalla matkustaa heidän "sydänmailleen". Monella tavalla ajatus tuntui mielenkiintoiselta ja heistä sekä heidän kulttuuristaan halusi oppia enemmän, mutta toisaalta joku pieni ääni sisällä kysyi, että onko oikein "tunkeutua" toisen takapihalle. Noh, koska kilometrejä oli edessä vielä paljon, niin asioita ehti myös miettiäkin.
Ensimmäinen ajoetappi kestikin sitten hyvän matkaa ja muutaman sadan kilometrin päässä pysähdyimme Cadney Homestead-nimiselle "palveluasemalle". Siellä vietimme hetkisen aikaa paikkoja venytellen ja ostoksia tehden.
Siellä törmäsimme ensimmäistä kertaa Outbackin valtateitä pitkin matkaa tekeviin "Road Train":eihin eli "tiejuniin". Ne ovat periaatteessa normaaleja täysperävaunuyhdistelmärekkoja, mutta vaunuja niissä voi olla jopa neljä, jolloin maksimipituutta voi kertyä vajaa 54 metriä! Onneksi täälläpäin löytyy myös tasaisia, suoria ja pitkiä tienpätkiä, joilla niitä voi sitten ohitella. Näkemämme versio oli vain kolmevaunuinen, mutta kyllä sekin aika vaikuttavan kokoinen ainakin luonnossa oli.
Seuraava etappi päätyi Marla-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka huoltoasemalla taas tankattiin autoa ja tyhjennettiin ihmisiä vessan puolella. Oheiseen baariin emme kuitenkaan menneet.
Matkan oli jatkuttava, jotta ehtisimme päämääräämme ihmisten aikoihin. Maisemat olivat taas (satojen) kilometrien saatossa muuttuneet entistä karummiksi ja kuivemmiksi. Varon käyttämästä sanaa "aavikko/aavikkomainen", sillä meitä muistutettiin monesti, ettemme matkamme aikana varsinaisesti näe aavikkoa, ainakaan ilmastonäkökulmasta. Kuivimmilla näkemillämme alueilla vallitsi kuulemma nk. "semi-arid climate" (vapaa suomennos: kuiva/puolikuiva ilmasto) vaikkakin oheisen linkin kartassa Keski-Australiassa olisikin aavikkoa ja täten kai aavikkoilmastoa. Mene ja tiedä - hervottoman kuivaa ja karua maisemaa tuli kuitenkin nähtyä:).
Marlan jälkeen saavutimme eräänlaisen rajapyykin, nimittäin South Australian ja Northern Territoryn osavaltiorajan.
Kasvillisuus ympärillä eikun väheni vähenemistään. Tätä kutsutaan kai sitten "bushland":ksi eli "puskamaaksi".
Ensimmäinen kaupunki Northern Territoryssa eli NT:ssä oli nimeltään Kulgera. Jatkoimme kuitenkin suoraan sen ohi Erldundaan, jossa käännyimme ensimmäistä kertaa satoihin, ellei tuhansiin kilometreihin valtatieristeyksessä vasemmalle (kts. kartta) Lasseter Highwaylle. Tästä matkamme jatkuu siis länttä kohti. Risteyksessä sijaitsevalla suurella huoltoasemalla vietimme taas kerran ansaitun tauon.
Jälleen kerran matkan oli kuitenkin jatkuttava ja matkasimme Mt. Ebenezeriin. Siellä valmistimme myöhäispäivälliseksi maittavat tortillat, jotta matkalaiset jaksaisivat matkustaa vielä jokusen sataa kilometriä.
Siinä se sitten on!!!
Ähäkutti - eipäs olekaan....:). Jotkut bussissammekin ehtivät innostua, että siellä se Ayers Rock eli aboriginaalikielellä Uluru näkyykin. Mutta ei vielä, ei reiluun sataan kilometriin. Tämä päältä tasainen hevosenkengän muotoinen vuori on nimeltään Mt. Conner ja kuuluu samaan sarjaan esimerkiksi Ulurun kanssa. Pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään vuorta ja toiselle puolelle näköalapaikkaa näkyi myös suurehko suolajärvi.
Viimeinen pysähdys ennen tämänpäiväistä määränpäätä oli Curtin Springs Station-maantiepalveluasemalla.
Nämä vessat haisivat siltä itseltään ja vetivät myös kärpäsiä puoleensa.
Vihdoin saavuimme perille, nimittäin Yulara-nimiseen pikkukaupunkiin Ayers Rockin kupeeseen. Siellä leiriydyimme pikapikaa, jotta ehtisimme nauttimaan illan kohokohdasta.
TADAA!
Kyllä täytyy sanoa, että olihan se hieno näky. Kuvia tuli tietysti otettua paljon, mutta paikan päällä on siinä jotain tosi hienoa. Ja jos ei muuta niin onhan se ihan älyttömän iso kivi, jonka väri muuttuu auringon valon mukaisesti. Auringonlasku Ulurulla on varmasti monelle Australian matkan kohokohta ja kyllä se meilläkin aika lähelle kärkeä menee.
Auringonlaskun jälkeen Ulurullakin oli yhtä pimeää kuin muuallakin täälläpäin eli mitäpä sinne sen jälkeen enää jäädä ihmettelemään. Lähdimme takaisin leirille valmistamaan illallista. Matkalla leirille lauleskelimme periaustralialaista kansanlaulua, "Home Among the Gum Trees". Se tuntuu kuuluvan ryhmämatkaan kuin ryhmämatkaan, joten mikäs sen hienompaa kuin lauleskella sitä erään tunnetuimman Australiaa kuvaavan kohteen välittömässä läheisyydessä. Ohessa mallinäyte ryhmältämme:
Parempaa versiota kannattanee etsiä jostain netin syövereistä. Leirille päästyämme valmistimme normaaliin tapaan porukalla maittavan illallisen ja siirryimme sitten nuotion ympärille.
Illassa oli vielä yksi odotettu asia, sillä tulevana yönä meillä oli mahdollisuus nukkua taivasalla australialaisessa "swag":ssa (toinen linkki) eli sellaisessa isossa melko vesitiiviissä makuupussin tapaisessa, jossa ollaan sisällä sitten oikeassa makuupussissa. Kaikki ryhmästämme halusi kokea, millaista on nukkua yö sellaisessa. Mikäs siinä, Ulurun kupeessa ja pilvetön tähtitaivas. Ohessa muutama kuva swageista.
Pari ryhmäläistämme näyttää mallia.
Hyvinhän sinne mahtui. Minulle annettu hieno pinkki makuupussi on vain mallina tuossa vieressä. Tuollaiseen yhdelle henkilölle tarkoitettuun swagiin kyllä kaksi ihmistä mahtuu, mutta kyllä se hiukan turhan ahdas on (verrataan nyt vaikka siihen, että kyllähän yhden hengen nojatuoliin kaksi ihmistä mahtuu, mutta ei siinä kahdeksaa tuntia liikkumatta mielellään ole). Täytyy sanoa, että yö swagissa tuolla tähtitaivaan alla oli kyllä tosi hieno kokemus. Mikä olikaan mukavampi tapa nukahtaa kuin katsellessa tähtitaivasta ja kuulla dingojen ulvovan jossain kaukana.
Keskiviikko 2.7
Herätyskellot alkoivat vuoron perään soittelemaan "suloääniään" noin kello viiden aikoihin. Nukkuminen taivasalla oli hieno kokemus, mitä nyt välillä nenän päätä saattoi hiukan paleltaa, sillä lämpötila laski yöllä jopa jokusen asteen pakkasen puolelle. Jälleen kerran aikaisella herätyksellä oli syynsä. Syötyämme aamupalan pakkasimme kimpsut ja kampsut kasaan ja hyppäsimme autoon. Ajoimme takaisin Ulurulle seuraamaan auringonnousua.
Eli niinkuin kuvista näkyy, nousihan se aurinko sieltä vähitellen. Upealta tämä auringonnousukin näytti. Sen pitempää viivyttelemättä siirryimme aivan kiven juurelle suorittamaan pientä aamukävelyä. Suurin osa meistä valitsi nk. "Base Walkin", joka on merkitty kävelyreitti informaatiotauluineen Ulurun ympäri.
Yllätys oli, että pituutta tälle kävelylle kertyi noin 10 kilometriä. Kulutimme siihen reilut kaksi ja puoli tuntia, johon sisältyi lukematon määrä valokuvauspysähdyksiä ja erilaisten aboriginaalipaikkojen ihmettelyä. Ohessa kuvia kävelyltä. Huomautettakoon, että Ulurulla on kymmeniä aboriginaalien pyhiä paikkoja, jonne ei tietysti meillä tavan talliaisilla ole menemistä eikä niitä saa edes valokuvata. Moni varmasti miettii, että kiipesimmekö vaiko emme Ulurun huipulle. Tilannehan on se, että Uluru on kokonaisuudessaan yksi aboriginaalien pyhimmistä paikoista. Monien mielestä kiipeäminen huipulle vastaa kiipeämistä kirkkojen ja moskeijojen katolle eli ei varmaan onnistuisi monessa paikassa eikä varmasti tykättäisi. Mietimme asiaa jo etukäteen ja päätimme olla kiipeämättä (ja näin ollen kunnioittaa paikan omistajien tahtoa). Tähän päätyivät ilmeisesti muutkin ryhmäläiset. Itseasiassa kiipeäminen ei olisi ollut edes mahdollista tuona päivänä, sillä aboriginaaleilla on oikeus sulkea kiipeämispaikka esimerkiksi sääolosuhteiden, uskonnollisten menojen tai minkä vaan muun syyn takia. Kuuleman mukaan syitä keksitään yleensä aika helpostikin. Comme ci, comme ca - ohessa kuvia aamukävelyltämme.
Etsi kuvasta Jatta....
Kävelyn jälkeen tutustuimme pikaisesti hienoon Uluru-Kata Tjuta National Park Cultural Centre-kulttuurikeskukseen. Se sisälsi hienoja näyttelyjä ja paljon informaatiota aboriginaalien kulttuurista ja aikaa siellä olisi vierähtänyt enemmänkin.
Meidän piti kuitenkin jättää Uluru taaksemme ja siirtyä Uluru-Kata Tjuta National Park-kansallispuiston toiseen pääkohteeseen.
Viimeinen vilkaisu Uluruun.
Seuraava kohde oli nimeltään siis Kata Tjuta, niinkuin kansallispuiston nimestä saatatte arvatakin. Englanninkielinen nimi Kata Tjutalle on "The Olgas". Ne ovat samankaltaisia kivimuodostelmia kuin Ulurukin ja niiden merkitys aboriginaaleille on lähes yhtä suuri kuin Ulurukin on.
Aikataulun vuoksi valitsimme kävelyksi lyhyemmän "Walpa Gorge"-reitin, jonka pituus on vajaa kolme kilometriä.
Mukana myös jotain ryhmäkuvan tapaista.
Kata Tjutakin oli hieno kohde, varsinkin kun saimme kuulla matkanjohtajaltamme kattavia selostuksia paikkojen merkityksestä aboriginaaleille ja historiasta muutenkin.
Ehdimme näkemään tässä kansallispuistossa monia kohteita ja kuulemaan useita tarinoita, mutta paljon jäi vielä näkemättä. Menimme takaisin leiriin syömään lounaan, jonka jälkeen nappasimme loput tavarat ja lähdimme siirtymätaipaleelle kohti tämän matkanpuoliskon viimeistä kohdetta.
Uluru-yön leiri.
Eihän sitä nukkumaan kuitenkaan voi mennä ilman, että olisi syönyt illallista. Viimeisenä iltana tarkoitus oli syödä "bush tucker":ia eli ruokaa, jota aboriginaalit luonnosta itselleen ovat keränneet iät ajat. Matkanjohtajamme oli valinnut meille ruokalajin jo valmiiksi ja se oli nimeltään "Witchetty grub".
Kyseessä on siis erään perhoslajin toukka. Se on sen verran ovela kaveri, että se etsii pakopaikan kuumuudelta tietyn lajin pensaan juurista. Se alkaa syömään juurta paksummasta päästä sisältä päin, syö aikansa ja kasvaa ja lopulta kaivaa tiensä sitten maan pinnalle ja kuoriutuu. Mitäpä muutakaan me sitten voitiin tehdä kuin alkaa etsiä itse ruokaamme.
Ryhmänjohtajalla kävi heti tuuri ja raakana hän sen sitten siinä paikan päällä malliksi söi. Maistuu kuulemma munankeltuaiselta (ja sellaista keltaista löllöä se sisältä olikin).
Mekin yritimme onneamme, mutta valitettavasti ei toukkia löytynyt.
Joitain reissukumppanejamme kuitenkin lykästi.
Olipa hyvää!!!
David sai oikean mötkäleen.
Noh, aikamme niitä etsimme ja jokusen mukaan saimme, mutta matkanjohtaja lupasi hommata meille jotain muutakin syömistä. Kohteemme oli Kings Canyon-kansallispuisto. Aboriginaalikielellä sitä kutsutaan nimellä Watarrka. Varsinaisen tutustumisen suoritimme seuraavana päivänä, mutta leirimme sijaitsi kansallispuiston alueella, Kings Creek Stationin matkailualueella. Päästyämme perille purimme nopeasti tavarat ja tuttuun tapaan aloimme valmistamaan illallista. Kuten edellä mainitsin, toukkia emme löytäneet riittävästi, joten meille piti hommata muutakin syömistä.
Matkanjohtaja jatkoi tuttuun tapaansa ja hommasi meille yllä olevassa kuvassa näkyvän kengurunhännän. Onneksi hän kuitenkin teki lisäksi maukasta kanapataa.
Ruuan valmistumista odotellessa saimme tilaisuuden kokeilla soittaa didgeridoolla.
Kyllä sieltä jotain oikeanlaista ääntäkin välillä kuului, mutta lähinnä pihinää ja pörinää eli aika vaikeata hommaa se on.
Viimeiseksi kokkauksessa oli vuorossa toukkien "grillaus".
Sitten olimmekin valmiita syömään.
Ihan maukkaita ruuat olivat; toukat maistuivat grillattuina ehkä hiukan maapähkinältä ja jos kengurun hännästä otti lihaisan palan niin sitten se maistui lihalta, mutta jos otti jänteisen palan niin sitten se oli kuin olisi kumia yrittänyt purra ja syödä.
Riittoisan illallisen jälkeen istuimme hetken nuotiolla ja menimme sitten yöpuulle - mihinkäs muuhun kuin swagiin.
Torstai 3.7
Aamulla oli taas totuttuun tapaan aikainen herätys, jotta päivästä saisi mahdollisimman paljon irti. Jotkut kertoivat nähneensä yöllä dingoja nuotion ympärillä ja viimeistään silloin uskoin varoitusta, että vaihtoehtoisina nukkumapaikkoina ja tavarasäilöinä toimineiden telttojen ovet kannatti sulkea yöksi ja swagin ulkopuolelle ei saanut jättää mitään, ei edes kenkiä.
Aamutoimet olivat taas tutut - aamupala, pakkaus ja lähtö. Suuntasimme suorin tein Kings Canyonin juurelle. Nämä hienot muodostelmat, jotka osaltaan muistuttavat kuulemma USA:n Grand Canyonia, ovat Ulurun ja Kata Tjutan ohella erittäin suosittu matkailukohde tällä alueella. Niinpä heti aamutuimaan paikanpäällä oli jo paljon ihmisiä.
Me valitsimme noin kuuden kilometrin mittaisen "Rim Walk":in, joka kiertää kanjonin.
Pahin osuus oli heti alussa, kun kiipesimme kanjonin "päälle".
Loppuosa olikin sitten melko helppoa kävelyä ja upeita maisemia. Tälläkin paikalla on tärkeä merkitys aboriginaaleille, mutta tällä kertaa meillä oli pääosassa kanjoniin liittyvä maantieteellinen ja geologinen historia.
Tämä puu esiintyy kuuluisimman aboriginaalitaiteilijan, Albert Namatjiran maalauksissa.
Muinaisen merenpohjan sedimenttikerroksia, johon muinaisen meren aallot ovat jättäneet jälkensä.
Näitä kasveja on ollut maan päällä dinosauruksien ajoista asti .
Kings Canyonin jälkeen jäljellä oli enää viimeinen pätkä tämän matkan määränpäähän, Alice Springsiin. Matkaa kuitenkin oli vielä muutama sata kilometriä, joten ehdimme ryhmän kesken vaihdella vielä viimeisiä kuulumisia, ennenkuin tiemme eroaisivat. Yhden jäsenen kanssa meillä matka jatkuu aivan loppuun asti, mutta osa jatkaa samaa matkaa aiemmin kuin me ja loput menevät sitten omille teilleen. Erikoismaininnan ansaitsee ryhmämme nestori, varmaan vähintään 70-vuotias ilmeisesti hippiaatteessa voimakkaasti elänyt amerikkalaisnainen. Monta kertaa reissun aikana saimme kuunnella hänen tarinoitaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Monta kertaa hän sai meidät nauramaan ja lähes aina hän itsekin nauroi ja oli hyvällä tuulella. Kertakaikkiaan mahtava tapaus!:) Ohessa kuva hänestä ja hänen "pesästään" eli istuimesta bussissa, jonka ympäristön hän koristeli itsensä näköiseksi.
Saavuimme Alice Springsiin illansuussa. Majoittauduimme Haven Resort-nimiseen hostelliin hiukan Alice Springsin keskustan ulkopuolelle. Majoitustilana toimi kahdeksan hengen "dorm"-tyylinen huone. Onneksemme meidän huoneeseen sijoitettiin seitsemän ryhmämme jäsentä, joten ei tarvinnut huolehtia niin paljon omien tavaroiden säilymisestä, vaikka tietystihän arvotavarat pidettiin mukana koko ajan.
Heti majoittumisen jälkeen oli tarkoitus mennä porukalla syömään, joten pikaisesti kukin peseytyi parhaaksi katsomallaan tavalla ja laittautui ihmisen näköiseksi muutaman Outbackissa vietetyn päivän jälkeen. Illallispaikan nimi oli Toddy's Resort ja paikalla oli viihdyttämässä joku paikallinen didgeridoo-bändi. Illan lomassa myös asiakkaat pääsivät kokeilemaan didgeridoo-taitojaan ja kyllä sieltä joku jopa jonkun palkinnonkin nappasi.
Ruuan jälkeen meidät kyyditettiin paikalliseen menomestaan, Bojanglesiin. Se oli mielenkiintoinen saluunan ja diskon yhdistelmä ja kyllä asiakkaatkin siellä olivat aika laidasta laitaan.
Alemmassa kuvassa oleva ryhmämme hippiedustaja kuului siis siihen normaalimpaan päähän asiakkaista.
Jonkun aikaa siellä viihdyimme, mutta väsymys alkoi painaa nivelissä. Erään ryhmäläisemme kanssa otimme taksin ja matkasimme hostellille unten maille.
Perjantai 4.7
Tuntui luksukselta nukkua niinkin pitkään kuin kahdeksaan asti aamulla. Nappasimme nopeat aamupalat hostellilla ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Huomattavaa Alice Springissä on, että alkuperäisväestön osuus asukkaista on melko suuri, vähänkin isommista kaupungeista varmaan suurin koko Australiassa. Heidän yhteisössä vallitsevat ongelmat tuntuvat myös tulevan hyvin esiin Alice Springsissä. Esimakua tästä saatiin, kun matkanjohtajamme lämpimästi suositteli ottamaan pimeän aikaan aina taksin, oli matka mikä tahansa. Meidänkin taksimatka edellisenä iltana oli varmaan kilometrin verran. Olen myös melko ahkeraan lueskellut Lonely Planet Australia-kirjaa ja Alice Springs on ainut kaupunki/paikka, jonka kohdalla lukee, että pimeällä liikkumista kannattaa välttää.
Päästyämme kaupunkiin kaupat ja liikkeet olivat aukomassa oviaan ja kaupunki oli muutenkin vasta heräilemässä. Ikävältä tuntui nähdä, että monet monet alkuperäisväestön jäsenet tuntuivat heräilevän kuka mistäkin puiston penkiltä ja puskasta. Aika monella tuntui tie vievän alkoholiliikkeitä kohden. Ei Alice Springs kuitenkaan niin paha paikka ole, mitä teksti antaa ymmärtää, mutta sanottakoon, että se on vähän niinkuin eri maailma. Siellä todellakin tuntuu, että nyt ollaan tultu/"tunkeuduttu" joidenkin muiden maille. Mielestäni paikkaa voisi kutsua 2000-luvun Villiksi Länneksi.
Itse keskusta ja kävelykatu olivat kuitenkin kuin mistä vaan mukavasta pikkukaupungista, oikein viihtyisiä. Ette varmaan ikinä arvaa mitä kysyimme, kun suuntasimme kaupungin turistitietokeskukseen. Halusimme nimittäin tietää, missäpäin Alice Springissä sijaitsisi kuntosaleja. Valitettavasti perjantaina siellä oli pyhäpäivä, sillä kaupungin taajamassa järjestettiin "Alice Springs Show", vähän niinkuin sellainen messutapahtuma, jossa oli esillä ja myynnissä kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä höystettynä erilaisilla näytöksillä ja kilpailuilla.
Saimme kuitenkin ruksit karttaan mahdollisten kuntosalien kohdalle ja lähdimme kiertämään niitä läpi, jos ne vaikka sattuisivat olemaan auki. Ensimmäinen (ja lähin) oli kiinni, mutta sitten suuntasimme vähän kauemmas keskustasta Alice Springs YMCA-salille. Sekin oli kiinni, mutta alkuillasta se olisi auki parisen tuntia. Sinne siis sitten!
Kuvia matkan varrelta.
Kaupungin läpi virtaa Todd River-joki (Lhere Mparntwe), joka on kuitenkin lähes aina kuiva.
Edellisillan "menomestamme".
Tulimme takaisin keskustaan ja nappasimme Subwayt nasuumme. Palasimme hostellille, vaihdoimme kamppeet ja suuntasimme salille. Ryhmäämme kuulunut ranskalainen fitness-jumpanohjaaja Joff lähti myös mukaamme salille, sillä hänkin oli loman aikana kärsinyt liikuntaharjoittelun puutteesta johtuvista vieroitusoireista.
Sali oli erittäin viihtyisä. Laitteita oli joka lähtöön ja onneksi vapaissakaan painoissa ei ollut valittamista. Laitteet eivät olleet ihan tältä vuosikymmeneltä, mutta kukapa niitä paljoa tarvitsee, jos vapaita painoja löytyy. Jatta meni ensin BodyPump-tunnille ja tuli sitten vielä hikoilemaan salin puolelle.
Voimiensa tunnossa.
Kuntosaleilun jälkeen palasimme hostellille ja käväisimme vielä pikapikaa Colesilla kaupassa, ennenkuin ulkona olisi "liian pimeää" liikkua. Kokkasimme makoisan nuudeli-illallisen ja kävimme melko pian nukkumaan, sillä matkan aikana kertynyt univelka painoi vielä ja eikä tuleva matka tulisi varmasti olemaan yhtään unipitoisempi.
Lauantai 5.7
Päätavoite lauantaille oli pestä alkureissusta likaantuneet pyykit. Täytyy sanoa, että kyllä se punainen maa-aines täällä Keski-Australiassa todellakin on punaista. Pyykinpesun ja aamupalan jälkeen mietimmekin, että mitäs sitten tehtäisiin. Hetken mietittyämme keksimme, että voisimme tehdä jotain, jonka muistaisimme vielä pitkänkin ajan kuluttua. Aivan oikein arvasit eli kameliajelu!
Tilannehan on se, että Australiassa on kuulemma yli miljoona villikamelia luonnossa. Meille oli ainakin täysi yllätys, että Australiassa yleensä on kameleita. Eivät ne täällä ole aikojen alusta lähtien olleet eli jostain Lähi-Idästä niiden esi-isäkamelit on tuotu joskus 150 vuotta sitten. Siitä lähtien ne ovat sitten levinneet ja lisääntyneet.
Alice Springsin ympäristössä on useampikin kamelifarmi, mutta varasimme ajelun matkanjohtajamme suosituksesta. Se olisi iltapäivällä, joten aamupäivällä olisi vielä aikaa tehdä jotain muuta. Päätimme kävellä yhdelle Alice Springsin korkeimmista kukkuloista, Anzac Hillille (Untyeyetweleye).
Kuva hostellista.
Panoraamakuva huipulta.
Anzac Hillin jälkeen palasimme hostellille, josta kameliajelufirman kaveri tulisi noutamaan meitä. Firma oli nimeltään Pyndan Camel Tracks ja meidän tunnin mittaisen ajelun hinnaksi kertyi 40 dollaria, johon sisältyi myös kyydit hostellilta paikan päälle ja takaisin. Kamelifarmi sijaitsi noin 20 kilometrin päässä kaupungista. Ajelulle osallistui noin 10 muutakin henkilöä. Ilmeisesti ennen ajelua sai valita haluaako pariajelun vai yksin. Lapsiperheet ja vanhukset ajelivat ainakin kahdestaan, mutta kaikki nuoremmat saivat omat kamelinsa. Minulla kävi sinänsä hyvä tuuri, että sain isoimman/korkeimman kamelin, joten näkymät ja huojuminen oli sitten sen mukaista.
Tuo toinen kameli oli minun. Sen nimi oli BC - tulee ilmeisesti sanoista "Big Camel". Jatan kameli oli tuon BC:n takana näkyvä.
Kengurukin kävi ihmettelemässä, että ketäs täällä onkaan vierailemassa.
Tämä taisi olla joku farmin alfa-uros, sillä hänellä oli oma aitauksensa.
Kameliajelu oli kivaa. Kyllähän ne tietysti vähän haisevat ja eivät ole ehkä kaikista hygienisimpiä eläimiä ihmisten mielestä, mutta vallan herttaisia ja hymyileviä ainakin meille sattui. Jos joskus matkustamme jonnekin sellaiseen kohteeseen, jossa on tarjolla kamelireissuja, olisi todella mukavaa ottaa joku pitempikin, ehkä parinkin päivän kameliajelu.
Päivä oli jo pitkällä, kun saavuimme hostellille, joten ajattelimme mennä ottamaan viimeiset vilkaisut Alice Springsin keskustaan, sillä seuraavana aamuna matka jatkuisi taas jo ennen kukonlaulua. Kävelimme kävelykadulle ja päätimme mennä mukavan näköiseen kahvilaan kahville. Ostamamme tuotteet olivat kuitenkin kahvista kaukana, sillä enemmän niissä oli suklaata ja kermavaahtoa. Kumpaakaan osapuolta tämä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan ollenkaan, päinvastoin.
Päivä alkoi jo pimenemään, joten käväisimme Colesilta hakemassa illallistarpeet. Kokkailimme ranskalaisten reissuystäviemme kanssa ja söimme masumme täyteen katsellen TV:stä Ranskan edesottamuksia rugby-ottelussa. Koska seuraavana aamuna meillä oli lähtö puoli kuuden jälkeen, täytyi kaikki tavaramme olla valmiiksi pakattuna. Matkasimme unten maille miettiessämme, mitähän reissun toinen puolisko tuo tullessaan.
